Sain käteeni myyntiluettelomaisen, sentin paksuisen vihkosen. Selasin sivuja. Teksti näytti helpolta lukea – oli käytetty tarpeeksi suurta fonttikokoa. Värikkäät sivut kutsuivat tutustumaan tekstiin lähemmin. Luin sisällysluettelon muutamaan kertaan läpi, se oli mielenkiintoisesti jaettu. Alkaisinko tutustumisen järjestyksessä vai mielenkiinnon mukaan? Päätin alkaa järjestyksessä, sillä voisinhan helposti kerrata haluamani kohdat uudestaan ja uudestaan.

Edessäni oli siis ”Pelikasvattajan käsikirja”. Sana pelikasvattaja houkutti minua. Minähän en missään tapauksessa ole sellainen – ainakaan vielä. Aloitin siis tutkimisen. Jo johdanto-osassa oleva lause:”Peleinä voidaan pitää kaikkea sellaista…” – ensimmäinen ahaa-elämys. ”Digitaaliset pelit ovat samanarvoisia elokuvien, musiikin ja kirjallisuuden kanssa” – toinen ahaa-elämys. Jätän maininnat ahaa-elämyksistä näihin kahteen.

20160121_131636

Olin kuvitellut, että en ole koskaan ollut mikään pelaaja, mutta kirja todisti muuta. Nyt haluan minun tulevan itseni pelikasvattajaksi. Käytänkö rahaa digitaaliseen pelaamiseen? Kyllä käytän, mutta tähän mennessä vain peleissä ansaittua virtuaalirahaa. Olisiko tyhmää käyttää joskus oikeaa rahaa? Ei olisi! Käytänhän rahaa muuhunkin – tuottamaan itselleni mielihyvää. On vain kysymys kohtuukuluttamisesta. Jos löytäisin jonkun kivan oheistuotteen, miksi en hankkisi sellaista esim. iPadin kuljettamiseen tarvittavan salkun!

Kun alan pelata jotain uutta peliä, siirryn usein heti pois helpoimmasta vaikeustasosta. Minulla on vapaus valita, mutta onko se aina viisasta. Joskus kannattaisi varmaankin katsoa ja oppia jotain hienouksia alkutasoista.

”Peliin kuuluvat äänitehosteet voi tarvittaessa hiljentää” – hyvä niin.

Olen vasta sivulla 68 ja jo nyt voin  kuvitella syöksyväni pelien maailmaan – toiseen ulottuvuuteen – sulkemaan oven takanani. Pelottaako?

Miltä tuntuu sitten palata todellisuuteen, monen tunnin peleihin uppoutumisen jälkeen? Onko elämä tylsää? Ajattelen yksinäisiä vanhuksia pelaamassa. Tuleeko heistä vieläkin yksinäisempiä? Jääkö ruoka laittamatta, kauppaostokset tekemättä? Mitä tehdä? Huomaako kukaan edes sitä?

Lapsille, häviäminen tavallisissa peleissä on usein vaikeaa, ja vanhemmat antavat helposti lapsen voittaa. Entä digitaaliset pelit? Ne eivät katso, kuka on vastapelaajana. Lentääkö pelikonsoli lattialle vai oppiiko lapsi näin helpommin kestämään häviönsä ja pettymyksensä, joita kyllä tulee.

Mikä minua eläkeläistä mietitytti ja ihastutti oli se, että jossain peleissä voi mennä  lisäämään ja jopa muuttamaan asioita tai ohjaamaan tapahtumia eri suuntaan. Onpa ihmeellistä!

Olin ajatellut, että pienet lapset eivät saa mukavia virikkeitä, kun eivät ole pihalla keräämässä kiviä, tikkuja, lasinpalasia, heiniä, kukkia jne , joista saa aikaan kivoja leikkejä. Vasta tätä kirjaa luettuani huomaan, että lapset saavat kaikki nuo edellä mainitut lisättynä sadoilla muilla leluhahmoilla. Joudun katsomaan digitaalisia pelejä uusin silmin. Pelaamista, leikkimistä ja myös jännittämistä!

Entä sitten oppimistarkoitukseen sopivat pelit? Mitkä valtavat mahdollisuudet ovatkaan niissä! Opettajille ne ovat nyt ja tulevaisuudessa suuri haaste, varsinkin kun oppilaat saattavat tietää ohjelmista heitä enemmän. Mielenkiintoiselta  tuntui se, että oppilaat, jotka eivät tunneilla pysty helposti keskittymään, suoriutuvat monesti pelien kautta oppimisesta. Roolipeleissä voi pelaaja olla välillä minä itse ja välillä roolihahmo. Voiko tuollaista pelata yksinään ilman opettajaa, se ei minulle selvinnyt! Olisi mielenkiintoista olla joku toinen. Valita ja ratkaista asioita toisen näkökannalta.

Moraalikäsitys, ympäristökasvatus, oikeuskasvatus tai kansalaiskasvatus, siinä pelikohtaisia teemoja. Hei mummot ja vaarit! Vieläkö näemme nuorten pelaamisen vain hupiajankuluna, sotatantereilla pelaamisena tai pum pum räiskimisenä? Ehkä meidän kannattaisi tutustua noihin kaikenlaisiin peleihin lähemmin.

On totta, että peleissä saa usein tuntea onnistumista ja joskus taas pettymykset ärsyttävät suuresti, varsinkin jos epäonni jatkuu pitkään. Täysin uutta tietoa ovat ns. kognitiivisia taitoja kehittävät pelit. Miten paljosta olenkaan tietämätön. On ammattilaisten käyttöön, ja opiskeluun tarkoitettuja pelejä. Joissakin peleissä on tavoitteena asian omaksuminen, ei kilpaileminen eikä ajanviete.

Kirjassa käsitellään myös lapsille, nuorille  ja aikuisille  mahdollisesti tulevia haittoja; niska- ja hartiasärkyä, unettomuutta jne. Kuitenkin…
– lapsia seurataan tarhassa
– nuoria koulussa
– aikuisia työpaikoilla
On kuitenkin olemassa vielä ainakin yksi ryhmä nimittäin eläkeläiset, joille yksinään kotona pelaaminen aiheuttaa samanlaisia vaivoja. Kysyykö kukaan heidän peliasennoistaan, tauoista, valaistuksesta vai pidetäänkö vanhusten vaivat vanhuuteen kuuluvina?

Onko tämä kirjoituskin ollut jonkinlaista pelaamista?

Nyt jätän pohdinnan tähän ja lähden kirjastoon kysymään, minkälaista pelitoimintaa he ovat järjestäneet meille eläkeläisille ja yleensäkin ikäihmisille tällä seudulla.

 

Eeva Kanerva

Kirjoittaja on LähiVerkon sisältötutor, joka tarttui tietotekniikkaan ja digitaaliseen pelaamiseen liittyvään kirjablogihaasteeseemme. Hän valitsi kirjaksi Pelikasvattajan käsikirjan (2014, toim. J. Tuomas Harviainen, Mikko Meriläinen ja Tommi Tossavainen). Sen voi lukea verkossa osoitteessa: http://www.pelikasvatus.fi/. Kirja on julkaistu myös englanniksi. 

5 kommenttia - Keskustele aiheesta