Nyt hymyilyttää. Kaikki muistavat sen ajan, kun puhelimeen vastattiin koko nimellä eikä siinä jaariteltu turhia – kuten kuulumisia.  Urjalassa kokoontuva kansalaisopiston Päivän lehti -ryhmä on tarkastelemassa pöydälle koottua vanhojen puhelimien kasaa.

Hyvässä muistissa on se statusarvo, joka ensimmäisillä Suomeen rantautuneilla kännyköillä oli. Ne olivat harvojen herkkua, sillä hinta oli korkea ja tekniikka uuden uutta. Juppinalleksikin kutsutun kannettavan puhelimen sai ensimmäistä kertaa käyttöönsä useimmiten työnantajalta. Samalla alkoi vaivihkaa aika, jolloin työpuheluihin vastattiin myös vapaa-aikana.

– Tuo puhelin oli miehelläni joskus 1980-luvulla. Kun menimme ulos syömään, se asetettiin huolellisesti keskelle pöytää, että tulisi varmasti huomatuksi, Elli Paananen-Stenlund hymyilee ja osoittaa tukevarakenteista mustaa, lähes takkapuun kokoista puhelinta .

– Tämä nokialainen oli kestävä kuin mikä. Luovuin siitä kuitenkin vähitellen, kun sen käyttäminen alkoi herättää yleistä hilpeyttä vanhanaikaisuutensa vuoksi, Erkki Salo kertoo.

Laitekasassa oleva NMT-puhelin oli puolestaan melkoinen vekkuli, sillä siitä kuuli myös poliisien välistä virkakeskustelua.

Vielä muutaman vuosikymmen harppaus taaksepäin saa muistamaan ajat, jolloin monessa kodissa oli puhelinkeskus, josta välitettiin puheluita lähitaloihin. Välillä, tai ehkä useinkin, puhelunvälittäjä jäi uteliaana kuuntelemaan, millaista asiaa soittajalla oli. Käsitys yksityisyydestä oli nykypäivään verrattuna kovin toisenlainen, sitä voisi luonnehtia yhteisölliseksi yksityisyydeksi.  Asko Viholainen huomauttaa, että kyllä puhelimessa puhujat sen myös tiesivät, ja kertoo omasta kokemuksestaan.

– Olin jäänyt kuuntelemaan yhdistämääni puhelua, jossa tytöt sopivat treffejä. Sitten toinen sanoi, ettei sovitakaan tarkkaa aikaa tässä, koska keskuspoika kuuntelee kuitenkin. No, kuuntelinhan minä, mutta harmistuin vähän liikaa ja parahdin ”paskan marjat”. Paljastin tietenkin itseni.

Koko kylän yhteisestä puhelimesta on siirrytty vähitellen jokaisen henkilökohtaiseen puhelimeen. Ei ole tapana varta vasten kuunnella perheenjäsenten puheluja eikä tutkia keille soittavat ja ketkä soittavat heille. Käsitys puhelujen yksityisyydestä on liukunut vähitellen kohti kirjesalaisuuden luonnetta.

Puhelimeen vastaaminen oli sekä tekniikasta että käytöstavoista johtuen perin toisenlaista kuin tänään. Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten annoit epämääräisen, ylimielisen vaikutelman jos tokaisit puhelimeen vastatessasi pelkän etunimen tai ainoastaan ”haloo”.

– Minulle on kyllä jäänyt päälle vastata puheluun vieläkin etu- ja sukunimellä. Vaimo siitä välillä huomauttelee, Markku Koivula naurahtaa.

Koko nimen lateleminen oli tietenkin luontevaa ennen kuin puhelimiin tulivat numeronäytöt, joista saattoi päätellä soittajan.

Puhelin koettiin myös ennen kaikkea tiedonvälityksen välineenä. Seurustelu ja jutustelu saivat olla toissijaisia. Suoraan asiaan, niin ainakin koulussa opetettiin, kertoo Erkki Salo.

– Koulussa opetettiin, että puhutte asian ensin ja sitten vasta terveiset. Osittain tuo neuvo johtui varmaan siitä, että linjat olivat ainakin maaseudulla aika huonoja, eikä koskaan tiennyt, milloin puhelu katkeaisi. Tulisi sitten ainakin soiton asia selväksi.

Veivattavasta hiplattavaan. Urjalan Päivän lehti -ryhmä yhteisen puhelinhistoriansa ääressä.

Puhelimesta on kehkeytynyt tietojenkäsittelyväline, joka toisinaan lannistaa monimutkaisuudellaan, mutta on toisaalta avannut uusia mahdollisuuksia ja ilon aiheita. Päivän lehti -ryhmässä älypuhelinta käytetään muun muassa herätyskellona, turvapuhelimena metsäretkillä, uutisten lukemiseen, somettamiseen, kuvien ottamiseen – ja joskus vielä puhumiseenkin.

 

Marja-Leena Salo
Kirjoittaja on Valkeakoski-opiston Päivän lehti -ryhmän ohjaaja. Hän otti yhteyttä LähiVerkkoon käyttääkseen Netikäs-mediasivistysmateriaalia toiminnassaan. Netikäs-materiaalin ensimmäinen osa Media ennen ja nyt -kannustaa tarkastelemaan omaa teknologia- ja mediahistoriaa.

 

1 kommentti - Keskustele aiheesta